Joda 2010-2014

Lokakuu 2010

Joda ontuu, aina silloin tällöin. Epämääräisesti. Kasvukipuja, ajattelen. Taustalla kuitenkin piilevä huoli siitä, ettei kaikki olisikaan hyvin. Muistan katseet, kun kyselin, onko ontuminen normaalia. Katseet kertoivat, ettei ole, suu sanoi toista.

Marraskuu 2010

Jodan ontuminen jatkuu. Vien koiran eläinlääkärille ja jätän sen sinne kuvattavaksi. Lähden toisen koiran kanssa lenkille, jännittää. Yleensä eläinlääkäriaseman tunnelma on leppoisa. Kun menen hakemaan Jodaa, on tilanne toinen. Silloin tiedän. Nyt on joku pahasti vialla. 

Eläinlääkäri ottaa minut vastaan, näyttää röntgenkuvat minulle. Molemmissa kyynärpäissä näkyy musta aukko. Siinä pitäisi olla luuta, nyt siinä on tyhjää. "Pahin mahdollinen" jää päähäni soimaan. Muistan kysyneeni, olisiko koiran lopettaminen jo tässä vaiheessa koiralle parhaaksi. Eläinlääkäri vastasi, että kyllä hän voi sen tehdä. "Ennuste leikkauksesta huolimatta epävarma". Muistan itkun, täydellisen romahduksen.

Seuraavana päivänä alkaa soittorumba Suomen parhaille kirurgeille. Viesti oli musta. Processus anconeus ulokkeiden olisi pitänyt luutua 6 kk:n mennessä. Kehityshäiriö, joka väistämättä kehittää nivelrikon. Leikkaushoito, jossa joko värttinäluu katkaistaan tai anconeus uloke kiinnitetään ruuvilla. Eläinlääkäreille soiteltuani sain sen kuvan, ettei hyvää, toimivaa hoitoa vammaan ole. Eläinlääkärit olivat eri mieltä siitä, mikä on paras hoito, ja mikä on koiran tulevaisuus hoidon jälkeen.

Päätettiin kokeilla jotain uutta, josta useat eläinlääkärit meitä myöhemmin moittivat. Verihiutalekonsentraattikäsittelyitä tehtiin kahden viikon välein. Jodan nivelissä ollut niveltulehdus parani, joulukuussa otetussa röntgenkuvassa oli selkeästi näkyvissä jo edistynyttä nivelnastan, kyynärlisäkkeen, "luutumista". Koko hoitojen ajan Jodaa saatiin kävelyttää remmissä. "Hyppimistä ja vapaana riehumista" oli syytä välttää. Sitähän me vältettiin niin hyvin kuin mahdollista. Alle vuoden ikäisen riisenin pennun riehumisen välttäminen ei kuitenkaan ollut niin kovin helppoa. 

Miksi päädyimme tähän hoitoon? Mielestäni luun katkaisu kuulosti niin radikaalilta toimenpiteeltä, etten uskonut sellaisesta jalasta tulevan normaalia elämää kestävää. Tavoitteena meillä oli jo tuolloin saada Jodalle mahdollisimman hyvä elämä, jonka Joda pystyisi elämään täysillä. Vaikka sitten normaalia lyhyempänä, mutta kuitenkin sellaisena, että voisimme myöhemmin sanoa Jodan eläneen riiseninarvoisen elämän. Nivelnastan ruuvaamisesta eläinlääkäreiden mielipiteet vaihtelivat. Toisten mielestä se oli hyvä vaihtoehto, toisten mielestä siinä onnistuminen olisi hankalaa. Sen epävarmuuden vuoksi siihen ei haluttu ryhtyä. 

Joulukuu 2010

Loppuvuosi meni etsiessä tietoa luutumattomasta kyynärlisäkkeestä. Mistä se johtui, miksi se kehittyi, miten sitä olisi pitänyt hoitaa. Perimän, ruokinnan ja liikunnan yhteisvaikutuksesta, oli vastaus. Usein epätahtia kasvavista kyynär- ja värttinäluista. Nyt ajattelen, että Jodan kasvunopeus oli yksi merkittävä tekijä UAP:n kehittymiselle. Joda kasvoi kamalaa vauhtia, mutta en onnistunut hillitsemään kasvua millään. Toisaalta, eräs eläinlääkäri vapautti minut syyllisyydestä; Jodalle syötetty ruoka oli hyvälaatuista, eikä sitä voida syyttää kasvuhäiriöstä. Kuka olisi voinut tietää? Ei kukaan, paska tuuri. Riiseneillä kyynärnivelten kasvuhäiriö tai osteokondroosi lienee äärimmäisen harvinaista. Kennelliiton jalostustietojärjestelmän mukaan viimeisen 20-vuoden aikana on 1037 koiraa kuvattu ja niistä seitsemällä on kyynärpäistä lausunto 3. En kuitenkaan löytänyt mistään sitä vastausta, jonka olisin halunnut; koira paranee ja pystyy elämään normaalia elämää. Jokainen artikkeli, jonka löysin, ennusti synkkää tulevaisuutta.

Vuosi 2011

Seuraava vuosi meni hyvin, keskityimme nauttimaan elämästä, yhteisestä ajasta ja vauhdista. Joda käytettiin kontrollikuvissa, joissa ei näkynyt mitään hälyyttävää. Kuvannut eläinlääkäri oli innoissaan käytetystä hoitomuodosta, ja minä olin täynnä uskoa. Joda voi hyvin. Olimme varmoja siitä, että olimme tehneet oikean päätöksen Jodan hoidon suhteen. Kun näkee juoksemista rakastavan koiran juoksevan, on helppo sanoa, että Joda saa elää niin kauan, kuin se pystyy kiitämään sillä tavalla.

Aloitimme myös tokon harrastamisen "tosissaan". Joda rakasti tehdä töitä. Se teki kaiken aina täysillä. Vielä viimeisenä päivänäänkin sen kanssa tehtiin tottista. Joda oli onnellinen aina päästessään töihin. Ja sen kanssa työskentely opetti minulle niin paljon. Joda oli erittäin ohjaajaherkkä,  minkä vuoksi jouduin opettelemaan täysin uudenlaisen tyylin ohjata koiraa.

Vuosi 2012

Jodan kanssa harrastaminen jatkui. Aloitettiin vepe, kävimme mejä-kokeessa ja tokossa kisaura alkoi. Ensimmäinen kokeemme oli BH-koe. Kaksivuotiaalla koiralla, jonka elämän ensimmäisestä vuodesta puolet meni sairastaessa. BH-kokeessa Joda oli vallaton ja leikkisä. Mutta saimmepa palveluskoiraliiton kilpailukirjaan edes yhden merkinnän. Se oli minulle tärkeää, olinhan pari vuotta aiemmin ajatellut saaneeni käsiin kultakimpaleen palveluskoiralajeihin. 

Elämäni ensimmäinen toko-koe oli jännittävä. En tiennyt, miten ohjaajan tulee toimia, enkä tiennyt, miten koirani toimii, kun menemme vieraaseen halliin. Jodan kanssa oli mahtava tehdä töitä, koska pystyin aina luottamaan siihen, että se tekee parhaansa. Nyt myöhemmin kilpailukirjaa selatessani huomaan, että lähes jokaisessa kilpailussa on nollattu joku liike. Usein nollaaminen tapahtui hyppyesteessä. Ehkä sen suorittaminen sattui. Metsässä koira kuitenkin juoksi täysiä, loikkien puiden yli sujuvasti.

Marras-joulukuussa 2012 se pelätty sitten tapahtui. Liukkaalla parkkipaikalla treenatessa koira yhtäkkiä ulahti ja piti jalkaansa. Irti päästyään koira juoksi kuitenkin normaalisti. Koska koiran oireilu oli (jälleen kerran) niin epämääräistä, emme osanneet pelätä pahinta. Parin viikon päästä remmilenkillä koira alkoi taas äkisti ontua, eikä halunnut astua toiselle jalalleen. Kävimme röntgenkuvissa. Eläinlääkäri totesi ontumisen johtuvan luutumattomista anconeus ulokkeista. Hoitona kipulääkitys, liikuntaa jatkettiin normaalisti. 

Koiran tilanne ei näillä ohjeilla kohentunut, enkä itsekään ollut tyytyväinen saatuun hoitoon. Lopulta oltiin siinä pisteessä, ettei koira enää kävellyt. Soitin meitä loppuvuonna 2010 hoitaneelle lääkärille. Lääkäri tutki kuvia ja totesi kuvissa näkyvän nivelreunaman murtuneen. Lääkäri otti irronneen palasen leikkauksessa pois, hoitona kävelyä ja kipulääkettä. Koira ei kuitenkaan toipunut tälläkään leikkauksella, vaan liikkui lopulta kolmella jalalla.

Tammikuu 2013

Vein Jodan jälleen eri eläinlääkärille, joka tutki koiran huolellisesti ja antoi meille hyvät ohjeet nivelrikon hoitoa varten. Saimme lähetteen Kouvolaan CT-kuviin, jossa totuus sitten paljastui. Oikean etujalan anconeus-uloke oli irronnut ja aiheutti kivut. Hoitona irtopalan poisto. Sain itsekin "hyvää hoitoa" ja sain viimein kuulla sen, mitä olin kokoajan halunnut kuulla "koiraa ei tarvitse kyynärpäiden nivelrikon takia lopettaa". Parin päivän päästä ajelimme jälleen  Jodan kanssa etelään leikkaukseen. Koira ei käyttänyt oikeaa etujalkaansa ollenkaan ja olin varannut hotellihuoneen varsin "koiraystävällisestä" hotellista Espoosta. Hotellin eläinhuoneisiin päästäkseen piti kävellä koko hotellin läpi ja kulkea portaat ilman hissiä. Helppo homma kolmijalkaisen suursnautserin kanssa. Onneksi löysin tavarahissin huoneen vierestä ja käytin sitä surutta. 

Helsingissä Jodan oikeasta etujalasta poistettiin anconeus uloke. Vasen anconeus ruuvattiin kiinni. Olin tyytyväinen siihen, miten minua kohdeltiin ja miten koiraa hoidettiin. Sain miettiä rauhassa, mitä koiralle tehdään ja sain tutustua aiheesta kertovaan kirjallisuuteen. Sain irrotetun anconeuksen mukaani. Pala oli valtava, ei ihme, että se aiheutti koiran liikkumattomuuden.

Viikon ajan Joda liikkui etujaloissaan vaaleanpunaiset siteet. Asunnon lattiat vuorasimme matoilla ja toinen koiramme muutti pois vähäksi aikaa, jotta Joda pysyisi rauhallisempana. Onneksemme asuimme tuolloin väliaikaisesti kahdessa asunnossa, joten koirien erottaminen onnistui helposti. Alkuun tuntui siltä, ettei elämästä tule mitään. Siteet jaloissa rajoittivat koiran liikkumista ja olivat liukkaat. Pikkuhiljaa Joda kuitenkin oppi. Teimme mahdollisimman paljon aivojumppaa, jotta Joda saisi kulutettua energiaansa johonkin. Ostimme Jodalle lasten liukuestesukkia, joita pidettiin niin sisällä kuin ulkonakin. Liikkua onneksi sai edes vähän. Rauhallista kävelyä. Siteiden aikana se onnistuikin, mutta siteiden pois ottamisen jälkeen se ei enää niin helppoa ollutkaan. 

Toukokuussa 2013 jouduimme lopettamaan vanhemman koiramme sen sairastuttua. Isku oli minulle kova, mutta siitä huolimatta olimme jälleen kisakentillä Jodan kanssa viikko Akusta luopumisen jälkeen. Taas nähtiin se, miten Joda tuki minua kisasuorituksessa. Omat ajatukseni olivat sekaisin, mutta Joda suoritti hyvin. Tällä kertaa nollattiin kaksi liikettä; maahanmeno ja estehyppy. Myös maahanmeno alkoi tässä vaiheessa ilmeisesti aiheuttaa Jodalle kipuja. Joda oli aina ollut siinä nopea, mutta nyt se alkoi jättää liikkeen vajaaksi ja liike hidastui. Seuraavassa kisassa palattiin tutulle tasolle. Ykköstulos ja sijoitus 2./10, puolen pisteen erolla voitajaan. Kesäkuussa koitti uramme kohokohta. Tokon SM-kisat Pieksämäellä. Päivä oli järkyttävän kuuma ja minua jännitti. Isot kisat, hienot tukijoukot ja paljon katsojia. Mutta Jodaa se ei haitannut. Ehkä se nautti suorittamisesta yleisön keskellä, ykköstulos ja TK2 .Voittajaluokka korkattiin riiseneiden tokomestaruuskisoissa Hyvinkäällä elokuussa 2013 ja uramme viimeiseksi suoritukseksi jäi piirinmestaruuskisat Varkaudessa.

2014

Talvella 2014 Jodan käytös alkoi muuttua. Joda alkoi murista koskettaessa sekä ihmisille että Maddelle, perheemme uusimmalle tulokkaalle. Alkuun ajattelimme, että Joda kipuilee tassuja, joissa esiintyi silloin tällöin hiivaa. Murinaa alkoi esiintyä kuitenkin myös silloin, kun Jodan kanssa oltiin kahdestaan. Pikkuhiljaa alkoi näkyä myös muutosta Jodan liikkumisessa. Enää se ei rällännyt niin kuin ennen. Juoksulenkit metsässä vähenivät ja pian Joda juoksentelikin vain poluilla/tiellä. Kevään mittaan murinaa esiintyi enemmän, liikkuminen muuttui entistä vaivalloisemmaksi. Viimeisimmän leikkauksen jälkeen oli tehty päätös, että nyt ei Jodaa enää leikellä. Ettei Jodan enää tarvitsisi kärsiä.

Mutta kuka sen voi sanoa, mikä on oikea aika? Miten voi valmistautua nelivuotiaan koiran lopettamiseen? Koiran, jolla pitäisi olla vielä paljon elämää jäljellä? Sitten tuli kesä ja Jodan vointi parani selkeästi ilmojen lämmettyä ja sen päästyä uimaan - se rakasti uimista. Jodan onneksi asuimme tuolloin lähellä rantaa. Lopulta ei enää uittaminen ja lämpimät kelitkään auttaneet. Kesälomalta tultuamme käytimme koirat lenkillä, lopputuloksena voimakas vasemman etujalan ontuminen. Ontuminen parani levossa, mutta seuraavalla lenkillä koira jaksoi lenkkeillä kaksi kilometriä, jonka jälkeen jättäytyi taakse ja käveli perässämme autolle. Tämän jälkeen ontuminen jatkui ja koira oli haluton liikkumaan viimeiseen päivään saakka kipulääkkeistä huolimatta. Tämän perusteella tein elämäni raskaimman päätöksen; oli aika päästää Joda juoksemaan sateenkaarisillalle.

Viimeisenä päivänä Joda sai paljon ruokaa ja tupla annoksen kipulääkkeitä. Lähdimme tyttöporukalla metsään lenkille ja kun näin, miten Joda nautti jälleen metsässä juoksemisesta, tiesin, mikä on oikein. Siitä huolimatta itkin katsoessani koirien riemua. En olisi ollut valmis luopumaan Jodasta. Monta yhteistä vuotta jäi elämättä ja monta yhteistä kokemusta kokematta. Teimme vielä myös tottikset. Voi sitä koiran onnea, kun se pääsi töihin. Silmät paloivat, koko koiran elekieli peilasi onnellisuutta. Se tunne eläköön minussa vielä pitkään muistellessani Jodaa.

Koskaan Jodan eläessä ei mietitty hintaa Jodan sairastamiselle ja on onni, että Jodalla oli eläinlääkärikuluvakuutus. Laskin nyt paljonko Jodan hoito on maksanut; 4580,13 €, josta vakuutus on onneksi korvannut osan. Sille, kuinka paljon hyvää Joda toi elämäämme, ei kuitenkaan ole hintaa. Päivääkään en vaihtaisi pois, mutta vuosia olisin ottanut lisää.

Olen usein miettinyt, että Joda oli siksi niin erityinen, että se tiesi elämänsä olevan puolet lyhyempi, kuin se ilman sairastelua olisi ollut. Jodan piti siis neljässä vuodessa hoitaa kaikki koiran elämään kuuluvat asiat. Pennusta saakka Joda kulki irti. Jos se jostain syystä remmiin joutui, se kulki vierellä välillä taluttajaansa arvostelevasti katsoen. Se halusi olla vapaa ja se sai olla vapaa. Joda oli mukana kaikessa, mitä ihmiset tekivät. Ja vaikka sitä välillä niin kovasti pelotti, se silti uskoi ja luotti, ettei ihminen vie sitä sellaiseen paikkaan, mistä se ei selviäisi. Joda opetti minulle paljon. Se opetti minulle, miten olla parempi koiran ohjaaja ja omistaja. Voiko koiraltaan enempää toivoa?

Sitä, oliko päätös oikea, en saa koskaan tietää. Koin kuitenkin velvollisuudekseni olla tuottamatta Jodalle enempää kärsimystä. Luopuminen on tuskallista ja päätös oli elämäni vaikein. Suru muuttuu toivottavasti päivä päivältä kevyemmäksi kantaa, Joda kulkee aina sydämessäni ja lähelläni.

Se, mitä olimme, olemme nyt.

Se, mitä meillä oli, on edelleen.
Yhteinen menneisyys, lähtemättömästi läsnä.
Kun siis kuljet metsässä, jossa kuljimme yhdessä 
ja etsit aurinkoiselta pientareelta varjoani, 
kun pysähdyt kukkulalle katselemaan kaukaisuuteen 
ja kädelläsi etsit tapasi mukaan minua 
etkä enää löydä ja tunnet surun hiipivän sydämeesi 
ole hiljaa. 
Sulje silmät. 
Hengitä.
Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.
En ole poissa, kuljen mukanasi, aina sinussa.

-tuntematon-